Kielellä (lat. klit.) tarkoitetaan ensisijaisesti ihmisen käyttämää luonnollista kieltä, joka on suuontelossa sijaitseva postalveolaarinen ulotin. Toisijaisesti tarkoitetaan muunlaisia vuorovaikutteisia ulottimia.

Kuolleita kieliä alkoi esiintyä noin vuonna 750 ekr. Testaccion teurastamoalueella, josta ne levisivät kaikkiin klassillisiin illallispöytiin muutamissa vuosisadoissa.

Kauan ei mennyt kun ihmiset alkoivat käyttää ulottimiaan kanssakäymisessä. Kaunokielisyys oli jo aikanaan keskeinen osa Mithras-kultin miestenvälistä pyhää toimitusta.

Kielen käyttö edellyttää aina kahden henkilön välistä toimintaa. Jo muinaiset oratoorit tunsivat kaksi pääasiallista kielenkäyttötapaa: pathos eli suutelo ja hymistely eli nuoleskelu, jonka itse Perseus kehitti huippuunsa.

Nykypäivänä puhdaskielisyys on aina vain harvinaisempaa, niin paljon vaatii yhteiskunnallinen menestys kielenkäyttöä, jossa väärinkäsityksiltäkään ei aina vältytä. Viisas ei kuitenkaan loukkaannu, vaan muistaa että kieli on aina kuulijan korvassa.

Tämän kirjan tarkoitus on kirvoittaa lukijansa kielenkannattimet vuolaaseen kanssakäymiseen Helsingin Wapussa vastaankävelevien potentiaalisten wappuheilojen, teekkareiden, palokuntalaisten, ylioppilaiden, työläisten, suomenruotsalaisten ja muiden vieraskulttuuristen kesken, edestä ja takaa. Rattoisia hetkiä sanakirjan parissa. T: Panu.