Puntinkankaan katoavan pien- ja erityistalouden kadottua päätettiin tehdä jotakin. Luettiin lehdestä, että EU-rahoilla voi saada tukea erityisalueiden ongelmiin. Kirjoitettiin kirje Brysseliin. Saatiin konsultti ja Laartikaisen Hannes paketin Viagraa.

Mentiin bussilla ja junalla odottamaan. Tuli hienonläntä vessanraikastimen hajuinen lyhkäinen mies. Simpsetit  ja muut rutiinit kaulassa. Ei osannut edes sanoa päivää.  Äänsi oudosti, kurlutti ja mokelsi. Arveltiin ujoksi. Juotettiin heti känniin vallitsevan tavan mukaan. Oli äkkiä päässyt eroon globalisaatiostaan, kun oli niin hiljainenkin. Kannettiin Laartikaisen aittaan.

Aamulla oli hiljaista. Niin päivälläkin. Illansuussa saatiin sen verran voimia,että ylitettiin vieraskoreus ja koputettiin aitan oveen. Annettiin vettä ja korjaussarja. Aittaan. Vietiin ukkeli katsomaan sortunut navetta, naapuri, pellot sun muut. Puhui höpöjä edelleen, joten päätettiin lukita se turvallisuussyistä takaisin aittaan.

Oudon hitaasti tajuavat ja reagoivat nämä Brysselin herrat. Kahden viikon jälkeen ei saanut äijästä tolkkua, esiteltiin alueongelmat, käytiin kylillä ja aina sama juttu: ei kestä viinaa eikä suomalaista vieraanvaraisuutta. Aittaan.

Kuitenkin oppi se jonkun verran suomea näiden viikkojen aikana. Aittaan.

Lopulta osasi sen verran, että alkoi ymmärtää meidän erityisongelman. Oppi yhden sanan: RAHAA. Taisi olla jo koti-ikäväkin, kaipaili lapsiaan. Vaimonsa kanssa kai huonot välit, ei maininnut koskaan. Nällä eväin sitten hyvästeltiin. On se hienoa, kun meillä on asiantuntija Brysselissä.

Odotellaan. Varsinkin, kun lupasi pitää sanansa, jos palautetaan sen salkusta löytynyt perhealbumi. Kummallisia kuvia, paljon lapsia eikä vaimoa ollenkaan. Ihmeellistä on belgialainen perhe-elämä.

Saatiin avustus. Ja lisää varmaankin tulee, koska otimme kuvista kopiot, kun se niin niitä kaipasi. Ihan vaan varmuuskopiot, jos vaikka hukkaisi.